Eräs sivuprojektini yliopistolla työskennellessä on ollut analysoida sitä taloustalkoohenkisyyttä, mikä asemoi yliopistolla toimivia, keskinäistä vuorovaikutusta, tietoa ja tutkijuutta samalla kun koulutuksesta on tullut merkittävä taloudellisten intressien ja kamppailujen kohde, investointi, vientituote, innovaatioratkaisu ja terveyskeskus, joka tuottaa terveitä ja itsevastuullisia uusia tulosyksiköitä. Taloustalkoohenkisyyteen houkuttelee managerialismi, joka näkyy esimerkiksi pyrkimyksenä akateemisen työn standardisointiin ja näennäiseen harmonisointiin, etukäteen määriteltyihin ja laskelmoituihin performansseihin ja opettaja-tutkijoiden liikkumavaran kapenemiseen.
Liikkumavaran kapeneminen näkyy akateemisen työn siiloutumisena, toiminnan järjestymisenä kompakteiksi ja helposti hallittaviksi moduuleiksi ja opettaja-tutkien siirtymisenä moduulien sisällöntuottajiksi. Helsingin yliopiston mittava oppialoja ja pitkän historian omaavia tutkimusaloja lakkauttanut Iso pyörä-reformi on tästä oivallinen esimerkki. Valta ja vastuu pakenevat opettaja-tutkijoilta pieniin persoonattomiin johtoryhmiin samoin kuin kyky jäsentää ja hahmottaa kokonaisuuksia ja sitä, miten eri osa-alueet jäsentyvät suhteessa toisiinsa. Ongelmat ja niiden ratkaisut määrittyvät uudelleen ja ne henkilöityvät. Ongelmista tulee opettaja-tutkijoiden henkilökohtaisten vajavaisuuksien merkitsijöitä ja selviytymiskamppailussa pärjäämättömien vahvuuksien puutteen osoituksia. Syntyy uusia hierarkioita, valtarakenteita ja näköalan kapeutumista. Opettaja-tutkijat käyvät itsensä kimppuun ja alkavat kiivaammin puolustaa omia reviirejään mikä lisää ongelmia, jolloin ratkaisuksi saatetaan etsiä lisää standardisointia ja harmonisointia.
Näin kuljetaan kehässä, joka tuottaa ne ongelmat, joita se ikään kuin koettaa ratkaista. Kehä kutsuu omista vajavaisuuksista tietoista ja samalla kilpailevaa yksilöä, joka on samanaikaisesti tuottava, opportunistinen ja kilpailukykyinen sekä taipuvainen kääntymään itseen ja löytämään itsestään niin managerialismin tuottamat ongelmat kuin niiden ratkaisutkin. Kyseisen kehän myötä ei välttämättä enää tavoitella ymmärryksen syvenemistä tai laajempien eettisten tai moraalisten lähtökohtien perään kysymistä. Edellinen auttaa ymmärtämään tilannetta, jossa ollaan siirrytty koulutuksesta yhteiskunnallisena hyödykkeenä yksilön täsmäoppimisen, kilpailun ja työllistettävyyden aikaan. Tällöin keskitytään vahvistamaan minäbrändiä, oikeanlaisia mielialoja ja tunnetiloja, asennetta ja kykyjen, taitojen ja kompetenssien kokonaisuutta. Opettaja-tutkija ei välttämättä enää kysele, utele eikä kykene luomaan uutta. Fokus voi olla näennäisesti reippaassa puuhastelussa ja päälleliimatussa positiivisuuden imperatiivissa mutta ennen kaikkea itsessä, omassa selviytymisessä ja omien rajojen varjelussa. Lopputulema voi olla toistaminen, tuotteistaminen ja tehostaminen, mistä tulee tapa pysytellä hengissä. Opettaja-tutkija voi samalla ajatella, että mihinkään ei kannata sitoutua, koska mikään ei myöskään sitoudu häneen.
Niin kauan kuin kyseistä kehää kierretään ja ihmiset pysyttelevät kiinni systeemissä, johon ovat uskoneet ja tottuneet vaikka ehkä epäilisivätkin sen toimimista, valta pystyy toimimaan piilossa.
Kristiina Brunila
Professori
AGORA koulutuksen oikeudenmukaisuuden tutkimuskeskus
Helsingin yliopisto
Julkaisuja:
Brunila, Kristiina & Valero, Paola (2018). Anxiety and the Making of Research(ing) Subjects in Neo-liberal Academia. Subjectivity. International Journal of Critical Psychology, 11(1),74–89.
Brunila, Kristiina (2019). Kiihdyttävä yliopisto. Teoksessa Tero Autio, Liisa Hakala & Tiina Kujala (toim.) Siirtymiä ja ajan merkkejä koulutuksessa. Opetussuunnitelmatutkimuksen näkökulmia
Tampere: Tampere University Press.
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/118707/kiihdyttava_yliopisto.pdf?sequence=2&isAllowed=yBrunila, Kristiina (2016). The Ambivalences of Becoming a Professor in the Neoliberal Academia. Qualitative Inquiry 22(5), 1–9.
