Kaikki varmasti tuntevat ”internetin alalaidan”, eli esimerkiksi uutisten kommenttiosaston yleisen sävyn. Netissä palautetta – vapaasti määriteltynä – annetaan melko varauksettomasti.
Akateemisille tiedejulkaisuille, kuten perinteisille vertaisarvioiduille lehdille, tämä ei sinänsä ole kovin tuttua tai yleistä. Ennen nykyistä avoimen julkaisemisen trendiä tiedejulkaisut puhuttelivat enimmäkseen vain rajattua yleisöä. Tiedejulkaisun ensisijainen yleisö on tiedeyhteisö, jonka kanssa dialogia käydään yleensä tiettyjen sovinnaisten käytänteiden mukaan.
Yleistajuiset tiedejulkaisut taasen pyrkivät nimenomaan tavoittamaan laajoja yleisöjä sekä tuomaan tutkittua tietoa näiden saataville – myös arvioitavaksi omaa kokemuspohjaa vasten. Esimerkiksi Politiikasta-lehden julkaisuja voi kommentoida julkaisualustallamme tai sosiaalisen median kautta. Rohkaisemme kirjoittajiamme osallistumaan keskusteluun, mikäli heidän artikkelinsa sellaista herättää, mutta emme missään tapauksessa siihen velvoita.
Kommentointia myös moderoidaan toimituksen toimesta. Lukijan kommentti voi olla provokatiivinen, mutta myös aidosti kysyvä ja haastava. Rajan vedämme selvästi provokatiiviseen, trollaustarkoituksessa tehtyyn, suoraan loukkaavaan tai tutkijan etiikkaa tai persoonaa kyseenalaistaviin kommentteihin.
Suurin osa kommenteista on kuitenkin asiallisia. Ne saattavat jopa viedä keskustelua eteenpäin, esimerkiksi kun jokin huomioimatta jäänyt näkökulma tuodaan esiin. Myös yleistajuinen tiedejulkaiseminen parhaimmillaan kasvaa ja kehittyy dialogin myötä.
Voimakkaita tunnekokemuksia
Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin tuoda esiin aiheet, joiden olen huomannut herättävän erityisen voimakkaita tunnereaktioita lukijoissa. Tällöin palaute voi tulla sosiaalisen median ja lehden julkaisualustan ohella myös vastaavan päätoimittajan sähköpostiin. Näin tietysti kuuluukin; vastaavana päätoimittajana ja julkaisupäätöksen tekijänä vastaan loppukädessä lehdessä julkaistusta sisällöstä.
Olen tosin pannut merkille, että vastaavan päätoimittajan luukkuun kolahtaa pääasiassa vain negatiivinen palaute, joka on pidemmän kautta kirjoitettu, lähetysajankohdasta päätellen yleensä yön tunteina. Pyrin näihinkin viesteihin aina vastaamaan, asiallisesti ja ammattimaisesti, toisen henkilön tunnereaktion tunnistaen ja huomioiden.
Positiivista palautetta olisi ymmärrettävästi mukavampi vastaanottaa, mutta niistä ei yleensä vastaavaa tunnekuohua välity.
Toisinaan palautetta lukiessa tulee vaikutelma, että palautteen antaja ei ole lukenut tekstiä kokonaan tai huolellisesti: otsikko tai ylipäänsä aihepiiri on riittänyt herättämään negatiivisen tunnereaktion. Mietin kuinka yleistä tämä mahtaa olla sosiaalisen median kautta linkatuissa teksteissä, joissa jo otsikko riittänee negatiivisen tunnereaktion syntymiseen. Artikkelin sisällöllä ei vaikuttaisi olevan niinkään merkitystä.
Affektiivinen eli tunnepohjainen tapa hahmottaa sisältöä tuntuu omasta näkökulmastani, lähes kahden ja puolen vuoden päätoimittajan kokemuksella, liittyvän usein perinteisiä arvoja haastaviin artikkeleihin. Hyvänä esimerkkinä on feminismiä tai sukupuolta (gender) koskevien artikkelien palaute. Gender-ideologiaa myös oikeistopopulistisena liikehdintänä kritisoinut artikkelisarjamme, joka huomioitiin hiljattain myös Helsingin Sanomissa, herätti voimakastakin palautetta. Moni lukija koki, että oli epäreilua asettaa heidät samaan leiriin oikeistopopulistien kanssa vain siksi, että he uskovat binääriseen, biologiseen kahden sukupuolen käsitteeseen.
Palautteesta käydyissä keskusteluissa korostin, etteivät artikkelit näin esittäneetkään. Niissä kylläkin sanottiin, että gender-ideologia ja anti-gender -liikkeet olivat osa konservatiivista oikeistolaista (ja myös äärioikeistolaista) agendaa. Tämä ei tarkoita, että jokainen kriittisesti gender-käsitteeseen suhtautuva on mukana tässä agendassa, mutta tällä laidalla se on oleellinen osa politiikkaa.
Reaktioita aiheuttanee myös se, että tämä aihe on esillä muuallakin – mediassa ja politiikassa. Reaktiota voimistaa monesti ajankohtaisuus, jolloin julkaistu artikkeli automaattisesti kiinnittyy osaksi laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia keskusteluja.
Toinen aihealue, jonka voimakasta tunnelatausta en varmasti olisi voinut aavistaakaan ennen päätoimittajana toimimista, on metsä. Suomalainen metsä, metsäpolitiikka ja metsätalous herättelee voimakkaita tuntemuksia etenkin suhteessa biotalouteen, ilmastopolitiikkaan ja kestävään talouteen.
Ilmastopoliittisten toimien tarpeen painottuminen ajaa varmasti ahtaalle monia, jotka haluavat puolustaa aiempaa talousmallia. Kyseessä ovat paitsi voimakkaat intressiryhmät suomalaisessa politiikassa, varmasti myös aito huoli perinteisen elinkeinon ja teollisuuden kohtalosta. Oman lisänsä tuovat ilmastopoliittisia toimia vastustavat poliittiset affektit.
Yllättäviä hiljaisuuksia
Palautetta ja kommentteja saavat myös talouspolitiikkaa koskevat tekstit, mutta näiden kohdalla keskustelun sävyä voisi lähinnä luonnehtia teknokraattiseksi. Kommentit ovat asiallisia ja osoittavat tyypillisesti artikkelissa jonkin aidon epätarkkuuden tai puutteen, joka on jäänyt kirjoittajalta huomioimatta. Voisi sanoa, että tätä palautetta leimaa jopa tietty tunteettomuus.
Yllättävää on myös ollut melko vähäinen reagointi perussuomalaisia puolueena tai maahanmuuttoa käsitteleviin artikkeleihin, vaikka oikeisto on ylikorostunut ”närkästyksen ääntä” ohjaavana voimana. Joskus, kun olen kirjoittajan kanssa valmistautunut voimalliseen kommentointiin, tätä reaktiota ei olekaan syntynyt. Tämä on ehdottomasti positiivinen yllätys, ottaen huomioon kuinka usein tutkija kohtaa vihaa.
