Tiedeviestinnän on tarkoitus olla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa, saavutettavaa ja ihmisiä lähellä. Onko lähinnä Twitteriin keskittyvä ja usein tutkijoiden vapaaehtoisuuteen nojaava tiedeviestintä tätä? Tässä tekstissä pohdin, miten tiedeviestintää voisi kehittää lisäämällä lämpöä, rohkeutta ja resursseja.
Tutkitusti-hankkeen tiedeviestintäharjoittelun aikana olen tutustunut eri sosiaalisen median kanaviin tiedeviestinnän näkökulmasta ja seurannut ajankohtaisia keskusteluja. Tärkeää sisältöä tuottavia tekijöitä on kentällä paljon. Olen pitänyt erityisesti siitä, miten rohkeasti tutkijat ja muut toimijat tarttuvat esimerkiksi uutisiin tuoden niiden kautta esille omaa asiantuntijan näkökulmaansa. Olen kuitenkin hämmästynyt siitä, miten paljon tiedeviestintä tuntuu keskittyvän Twitteriin. Oman käsitykseni perusteella Twitter on keskeinen kanava lähinnä asiantuntijoille, organisaatioille ja poliitikoille. Minua onkin mietityttänyt, mitkä yleisöt jäävät tavoittamattomiin vain Twitteriin panostamalla.
Tiedeviestinnän näkymättömyys on tullut esiin arkisissa kohtaamisissani ystävien ja kavereiden kanssa. Törmätessäni tuttuihini olen monesti selittänyt, mitä ensinnäkin tiedeviestintä on ja mitä minä itse teen työharjoittelussa joka päivä. Arvostan suuresti, kun joku uskaltaa myöntää, että ei tiedä, mitä tiedeviestintä oikeastaan on. Niin paljon kuin pidänkin tieteen näkyvyydestä puhumisesta, en voi olla tuntematta myös pientä pettymystä. En ole varma johtuuko ilmiö siitä, että tiedeviestintä ei ole terminä tuttu, eikö sitä vain aina tunnisteta vai eikö tiedeviestintä oikeastaan tavoita ihmisiä.
Niin ikään olen ollut pettynyt, kun olen kuullut omasta tutkimusaiheestaan ja tieteestä viestimisestä innostuneiden tutkijoiden harmittelua siitä, miten vähäisiä resursseja yliopistot suuntaavat tiedeviestintään. Miksi ihmeessä tieteen näkyvyyteen ei panosteta? Tieteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edistäminen ja vuorovaikutus muun yhteiskunnan kanssa on myös yliopistolaissa määritelty yliopistojen tehtäväksi. Eikö juuri monella eri tavalla näkyvä tutkimus ole yliopistojen ydintä?
Lämpöä ja läsnäoloa
Sosiologian opintojeni aikana minulle on välittynyt kuva, että etenkin yhteiskuntatieteissä tehdään tutkimusta suurella sydämellä, ihmisiä arvostaen ja koko ajan toimintaa kehittäen. Olen ottanut jokseenkin itsestäänselvyytenä, että tiede näyttäytyy luotettavana ja ihmisiä arvostavana. Mutta välittyyköhän tämä kuva esimerkiksi nuorelle, joka törmää akateemista jargonia vilisevään sisältöön? Tuleeko hänelle tunne, että hänelle tärkeät asiat ovat tutkijoillekin tärkeitä?
Juttelimme ystävieni kanssa sattumalta Tutkitusti-verkostoon kuuluvasta, yliluonnollisia tai kummia kokemuksia tutkivasta Kummastus-hankkeesta. Kerroin, että Kummastus-hankkeen idea on kuunnella ihmisten omia kokemuksia ja selityksiä kummista kokemuksista sekä pohtia tutkimustiedon ja kokemustiedon välistä suhdetta. “Onpa ihanaa, että tuollaista tutkimusta tehdään”, ystäväni sanoi. ”Tulee ihan lämmin olo, sellainen, että tutkijathan välittävät.” Siinä hetkessä tajusin, että tämä oma kokemukseni tieteen ihmisläheisyydestä ei ole todellakaan itsestäänselvyys — mutta nimenomaan tämä tunne läheisyydestä ja luottamuksellisuudesta voisi olla todella tärkeää tieteeen saavutettavammaksi tekemisessä.
Tässä näen kohdan, jossa tiedeviestijät voisivat tulla vielä enemmän vastaan. En usko, että aina menee perille, miksi tehty tutkimus on tärkeää ja keihin kaikkiin se vaikuttaa. Huolella kirjoitetut pitkät artikkelit, kommentit ja television asiantuntijapuheenvuorot ovat tietenkin tärkeä osa tieteen popularisointia. Somessa yleisöjä on kuitenkin mahdollista tavoittaa myös henkilökohtaisemmalla tasolla. Pohdin, jäävätkö asiantuntijapuheenvuorot välillä etäisen tuntuisiksi, jos ne joutuvat somessa kilpailemaan henkilökohtaiselta tuntuvan viestinnän kanssa, jossa kerrotaan suoraan “miten asiat ovat”. Asiasisällön välittämisen ohella läsnäolo on myös tärkeää.
Rohkeutta
Populististen, elämänohjeita antavien hahmojen jymymenestys somessa näyttää, että kaipaamme tietoa ihmisyydestä ja yhteiskunnasta. Kaipaamme samaistumispintaa. Tähän tiedonjanoon nimenomaan tutkitun tiedon tulisi päästä vastaamaan. Mielestäni viestin sanoma ei vesity, vaikka sen muotoilisi räväkästi. Tiedeviestinnällä on mahdollisuus muuttaa tutkimustieto muotoon, jossa se ei ole ylimääräinen kotiläksy vaan ruokkii luontaista uteliaisuuttamme — ja helpottaa kaipuutamme löytää selityksiä ympärillä tapahtuville asioille. Monet tiedeviestijät toteuttavatkin hienosti omannäköistä ja puhuttelevaa viestintää. Tähän haluaisin kannustaa kaikkia entistä enemmän.
Tiedeviestinnän tarkoitus on olla yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Jos keskitämme tiedeviestinnän Twitteriin, annamme muissa medioissa luovutusvoiton populistisille sisällöille. Kaikkien tiedeviestijöiden ei ehkä tarvitse opetella räppäämään lääkäri Aten tavoin TikTokissa saadakseni asiantuntijuutensa kuuluviin, mutta mielestäni on hyvä pitää mielessä viestinnän professori Pekka Isotaluksen kommentti Helsingin Uutisten haastattelusta: ”Mistään sometuksesta ei ole iloa, jos ei puhuttele ketään.” Tärkeä sisältöhän on tiedeviestijöillä jo kasassa — viestimisen monimuotoistaminen voisi tehdä ihmeitä näkyvyydelle.
Resursseja
Tiedeviestintä tai sen kehitys ei kuitenkaan tapahdu itsestään. Viestintä on syystäkin oma ammattilaisuutensa, ja siihen tulee panostaa myös rahallisesti. Mielestäni etenkin omaehtoisen tiedeviestinnän pitäisi saada enemmän tukea ja rahoitusta, jotta toimintaa voisi kehittää ja se voisi laajeta uusiin medioihin — näkyväksi osaksi meidän kaikkien arkea.
Toivoisin tiedeviestintää enemmän vähintäänkin Instagramiin, jolla on siis on reilusti yli puolet enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä, mutta mieluiten myös aina uusiin medioihin, joita etenkin nuoret ottavat aina nopeasti haltuun. Läsnäolo, rohkeus ja into tehdä viestintää eivät kuitenkaan riitä, jos ei ole aikaa tai mahdollisuuksia paneutua sen kehittämiseen. Tässä siis esimerkiksi yliopistojen pitäisi mielestäni tulla tiedeviestijöitä vastaan.
Ei ole kenenkään muun kuin tieteen tekijöiden ja instituutioiden vastuulla välittää tieteellistä tietoa myös kiinnostuneille kansalaisille. Meitä kaikkia vartenhan tiedettä lopulta tehdään. Niin kuin Tiedeviestinnän suosituksissa sanotaan:
”Avoimuus ja julkisuus tekevät tutkimuksesta tiedettä.”
