Monet tutkijat ovat myös julkisia asiantuntijoita. Millainen heidän roolinsa on? Mikä roolin muodostumiseen vaikuttaa? Ja ennen kaikkea – kannattaako siihen lähteä?
Sosiaalisen median nousu on tehnyt keskusteluun osallistumisen helpoksi laajemmille joukoille – myös tutkijoille. Valtavat uutisaiheet, kuten koronakriisi ja Ukrainan sota, ovat nostaneet jatkuvaan median valokeilaan asiantuntijoita, joiden kasvot ovat tulleet yleisöille tutuiksi. Mediaa seuraamalla näyttääkin ajoittain siltä, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus on voimissaan. Julkisena asiantuntijana toimiminen voi auttaa profiloitumaan, mutta se on myös tasapainoilua vaativa ja pahimmillaan rankka rooli.
Asiantuntijoiden yhä suurempi medianäkyvyys on osittain seurausta muutoksissa journalismissa. Faktojen tarkastamiseksi ja tueksi asiantuntijalausunnot ovat luotettava ja työekonominen tapa. Samaan aikaan yhteen alaan keskittyviä erityistoimittajia on entistä vähemmän, mikä johtaa yhä vahvempaan asiantuntijoihin nojaamisen tarpeeseen. Asiantuntijoille kertyy hiljaista valtaa uutisjuttujen sisältöön. Toimittajan ja asiantuntijan suhde on tiedon suhteen epätasapainossa: asiantuntijalla on monin verroin enemmän tietoa aiheesta. Toimittajalla harvoin on tietoa, jolla haastaa asiantuntijan kuvauksen todenperäisyyttä tai analysoida, onko esiin nostettu näkökulma olennaisin.
Pelkkä tieto ei kuitenkaan tee asiantuntijaa. Asiantuntijuuteen on perinteisesti liitetty toiminnallinen rooli. Sen lisäksi, että asiantuntija tuntee asiansa, hän myös soveltaa sitä käytäntöön. Mediassa soveltamisen tarve syntyy journalismin määrittelyvallasta. Asiantuntijoilta kysytään kommentteja toimituksissa päätettyihin uutisaiheisiin, joista kaikkiin tiede ei anna selkeitä vastauksia tai joita ei sellaisinaan ole tutkittu. Tämän vuoksi tutkijoiden rooli mediassa on enemmän kommentaattori ja ajankohtaisten aiheiden tulkkaaja, ei niinkään tutkimustulosten esittelijä.
Tieteellisesti koulutettujen asiantuntijoiden lisäksi mediat vilisevät erilaisia muilla tavoin meritoituneita ja tietonsa keränneitä asiantuntijoita, joihin tieteentekijöiden on ajoittain vaikea suhtautua. Tutkijoiden lisäksi kommenttejaan tarjoavat erilaiset työnsä myötä pätevöityneet ammattilaiset, itseoppineet palveluntarjoajat ja henkilökohtaisista kokemuksista ammentaneet. Käytännössä tämä voi tarkoittaa kaikkea kokemusasiantuntijoista bloggareihin. Tiedontuotanto ja sen kommunikointi on monissa käsissä, ja mukaan mahtuu myös virheellistä tietoa suoltavia.
Tiedettä, sitä tekeviä instituutioita ja sitä tulkitsevia asiantuntijoita haastetaan myös suoraan. Tutkijat kipuilevat ajoittain kansalaiskeskustelun kanssa. Satunnaisia rahoitusta saaneita hankkeita nostetaan tikun nokkaan ja niille nauretaan, usein enemmän poliittisista syistä kuin tieteellisten ansioiden puutteen vuoksi. Tutkijoita häiritään sosiaalisessa mediassa. Nämä ylilyönnit eivät ole kansalaiskeskustelun koko kuva, mutta niille on raskasta asettaa itsensä alttiiksi. Samaa kipuilua näkyy tutkimuslaitosten kohdalla: esimerkiksi THL vetäytyi viestipalvelu X:stä (entinen Twitter). Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen varjopuolien varalta yliopistoilla ja tieteentekijöiden yhteisöillä pitäisi olla resursseja, joilla tukea toisiaan.
Tavanomaisin hankaus lienee tilanteissa, joissa tiedollinen lähestymistapa osuu törmäyskurssille demokraattisen lähestymistavan kanssa. Kansalaiskeskustelun näkökulmasta on lähtökohtaisesti hyvä asia, että monenlaiset äänet tulevat kuulluksi. Se lisää erilaisten ihmisten osallisuuden tunnetta ja tekee keskustelusta moniäänisempää sen sijaan, että vain eliitit ja etuoikeutetut pääsisivät ääneen. Tiedollisesta näkökulmasta taas kaikki äänet eivät ole yhtä arvokkaita. Itseään korjaavan, vertaisarvioidun tieteen keinoin saadaan viimeisintä ja parasta saatavilla olevaa tietoa, ja sen rinnalla mielipiteet ja yleistieto jäävät toiseksi.
Paljon puhutaan siitä, nakertaako kriittinen julkinen keskustelu ja tieteen haastaminen kansalaisten luottamusta tieteentekijöihin. Toistaiseksi tästä ei ole Suomessa vahvoja viitteitä, vaikka pienimuotoista politisoitumista on havaittavissa. Paikallaan olisi kuitenkin miettiä, nakertaako se tieteentekijöiden luottamusta kansalaisiin. Tälläkin on seurauksensa. Tiede kuuluu kaikille, ja kansalaisilla on oikeus päästä käsiksi tutkittuun tietoon. Keskustelu tieteestä, sen tuloksista ja tekemisen tavoista on osa tätä oikeutta. Mikäli tutkijat eivät luota kansalaisiin, pääsy tiedon ja tieteen äärelle voi vaarantua.
Yhä useammin kansalaiskeskustelun alustana on sosiaalinen media. Siellä esiin nousevat näkemykset ovat pieni, ajoittain vääristynyt, osa mielipiteiden kirjosta. Tähän on monia syitä. Algoritmit ruokkivat sisältöä, joka herättää reaktioita ja luovat kuplautumista yhä pienempiin julkisuuksiin. Trollitehtaat ruokkivat eripuraa. Lisäksi yhä useampi hankkii elantonsa huomiotaloudella, ja osa heistä hakee julkista asiantuntijastatusta tutkijoiden rinnalla.
Ovatko tieteellisten asiantuntijoiden kommentit sitten vain mielipiteitä muiden joukossa? Eivät tietenkään. Tämä näkyy myös siinä, miten ihmiset niihin suhtautuvat. Tiedettä arvostetaan Suomessa laajalti, ja tutkijoiden näkemykset otetaan tosissaan. Tiedebarometri toisensa jälkeen suomalaisten luottamus tieteeseen pysyy vahvana, ja koronakriisi jopa lisäsi luottamusta tiedettä ja tutkimusinstituutioita kohtaan. Jos siis malttaa odottaa värikkään kansalaiskeskustelun yli, usein sen lopputulemana on tieteellisten näkemysten arvostus.
Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu kuitenkin julkisuudessa käytävä neuvottelu siitä, mitkä kysymykset ovat keskeisiä. Tiede ei voi sanella yhteisen huomion kohteita eikä aiheiden käsittelytapaa. Lisäksi on itsestäänselvyys, että tieteen kuuluukin kestää kritiikkiä. Jos ei pärjää sosiaalisessa mediassa jankkaavalle keskustelijalle, mitkä ovat mahdollisuudet arvioija 2:sta vastaan?
Kun astuu julkiselle areenalle, kriittisiä ääniä ei voi vaieta hiljaiseksi. Askel julkiseen keskusteluun ei ole kuitenkaan velvoite lähteä mukaan jokaiseen sosiaalisen median mutapainiin ja pulushakkiin. Myös tutkijoilla on oikeus valita taistelunsa siinä missä kaikilla muillakin.
Tutkijat tekevät julkiselle keskustelulle palveluksen, jos pysyvät lestissään, harkitsevat sanomisiaan ja tuovat selvästi esille, milloin puhuvat asiantuntijan roolissa. Rohkenen väittää, että on meidän kaikkien etu, että he osallistuvat. Julkisen keskustelun ilmatilaan on tunkua, ja tieteellisten asiantuntijoiden tilalle löytyy kyllä ottajia moninaisin motiivein.
Kirjallisuutta
Tässä tekstissä on hyödynnetty seuraavia lähteitä. Ne tarjoavat lisää tietoa esitetyistä näkökulmista.
Asiantuntijat ja media
- Albæk, Erik, Munk Christiansen, Peter ja Togeby, Lise (2003). Experts in the mass media: researchers as sources in Danish daily newspapers, 1961–2001. Journalism & Mass Communication Quarterly, 80(4): 937-948.
- Boyce, T. (2006). Journalism & Expertise. Journalism Studies 7:6, 889-906.
- Reich, Zvi & Godler, Yigal (2016). The disruption of journalistic expertise. Teoksessa Rethinking Journalism Again: Societal role and public relevance in a digital age, toimittaneet Peters, Chris, & Broersma, Marcel, 64–80. Lontoo: Routledge.
Asiantuntijuuden laajentumisesta ja sen haasteista:
- Collins, H. & Evans, R. (2002). The Third Wave of Science Studies: Studies of Expertise and Experience. Social Studies of Science 32:2, 235–296.
- Krick, E. & Meriluoto, T. (2022). The advent of the citizen expert: Democratising or pushing the boundaries of expertise? Current Sociology 70:7, 967-973.
Tieteellisen asiantuntijuuden asemasta:
- Dommet, K. & Pearce, W. (2019). What do we know about public attitudes towards experts? Reviewing survey data in the United Kingdom and European Union. Public Understanding of Science 28:6, 669–678.
- Tiedebarometri (2022). Tutkimus suomalaisten suhteesta tieteeseen ja tieteellis-tekniseen kehitykseen. Tieteen tiedotus ry. Saatavilla: https://www.tieteentiedotus.fi/files/tiedebarometri_2022_fi.pdf
- Väliverronen, E. (2016). Julkinen tiede. Vastapaino, Tampere.
Tieteellisen asiantuntijuuden haastamisesta ja uusista asiantuntijuuden muodoista:
- Huovila, J. & Saikkonen, S. (2016). Establishing credibility, constructing understanding: The epistemic struggle over healthy eating in the Finnish dietetic blogosphere. Health 20:4, 383–400.
- Jauho, M. (2013). Tiedevastaisuutta vai tiedekriittisyyttä? Vähähiilihydraattisen ruokavalion kannattajien käsityksiä asiantuntijuudesta ja tieteellisestä tiedosta. Yhteiskuntapolitiikka 78:4, 365–377.
- Setälä, V. & Väliverronen, E. (2014). Fighting Fat: The Role of ‘Field Experts’ in Mediating Science and Biological Citizenship. Science as Culture 23:4, 517–536.
